30.04.2017

On rohkeaa sanoa: "tarvitsen apua koirani kanssa"

Ensimmäinen oma koirani Vainu tuli meille kesällä 2015. Vainu oli sekarotuinen metsästyskoirasukuinen uros. Kiltti, mutta kovin energinen ja vauhdikas. Itselläni oli palava into ja halu puuhailla koiran kanssa, mutta taitoa aika vähäisesti. Hihnakävelyä harjoittelimme pennusta lähtien ihan joka lenkillä, mutta se ei vaan ottanut sujuakseen, koska ympäröivät hajut kiinnostivat koiraa enemmän kuin minun kanssani kävely, enkä tiennyt miten olisin pystynyt tekemään itseni kiinnostavammaksi. Jokainen hihnalenkki oli taistelua; hyvinä päivinä vähemmän, huonoina enemmän. Vapaana lenkkeily sujui paremmin, mutta koko ajan oli pieni pelko mukana, että koira sinkoaa omille teilleen. Koska olin ottanut koiran nimenomaan lenkkikaveriksi, olo alkoi tuntua aika epätoivoiselta ja ahdistuneelta; olisiko jokainen lenkki seuraavat 10 vuotta samanlaista tempoilua?

Niinpä kun tutustuin Emmiin hakutreeneissä, näin mahdollisuuteni tulleen. Halusin ja tarvitsin apua, jotta saisimme arkielämän, erityisesti hihnakävelyn sujumaan. Ensimmäiset treenit pidettiin Vainun ollessa noin puolivuotias. Emmi rakensi treenit niin, että saimme molemmat, sekä minä että koira, onnistumisen kokemuksia ja näin ollen meillä oli treenien jälkeen hyvä motivaatio jatkaa harjoittelua kohti parempaa tulevaisuutta.

Harjoittelu tuottikin tulosta ja lenkkeily alkoi sujua hieman paremmin. Sitten harjoitteluun ja lenkkeilyyn tuli tauko, kun Vainulla meni eturistiside poikki ja se leikattiin. Kuntoutusaika oli todella hermoja kiristävää, kun liikunta oli todella rajoitettua ja kaikki ulkoilu piti tehdä hihnassa. Kun saimme luvan alkaa lisätä liikuntaa, treenasimme taas yhdessä Emmin kanssa. Itsellä ei ollut kuitenkaan tässä vaiheessa tarpeeksi voimia systemaattiseen harjoitteluun ja koirakin oli ehkä vielä liian puolikuntoinen, joten olimme jälleen nollapisteessä.

Monen takaiskun ja tunnollisen kuntoutuksen kautta Vainu alkoi olla kunnossa noin puolen vuoden kuluttua leikkauksesta. Otin yhteyttä Emmiin ja pyysin häntä avuksi, jotta saisimme koira-arjen ja erityisesti lenkkeilyn vihdoin sujumaan. Sovimme että aloitamme systemaattisen, Emmin meille räätälöimän ”koulutusohjelman” sisältäen säännölliset tapaamiset ja tietenkin jokapäiväisen omatoimisen treenaamisen Emmin ohjeiden mukaan. Ensimmäisten treenien yhteydessä kävimme läpi asioita laajasti, lähtien koiran ruokinnasta ja aktivoinnista ja sain vinkkejä koiran hyvinvoinnin ja yhteiselämän parantamiseen. Sain selkeät (suulliset ja kirjalliset) ohjeet treenaamiseen, joiden mukaan oli helppo alkaa harjoitella. Harjoittelimme ahkerasti päivittäin ja edistystäkin tapahtui alkuun jonkin verran. Sitten tuli takapakkia; koiran levottomuus lisääntyi ja lenkkeily meni ihan mahdottomaksi. Raportoin tästä Emmille ja hän epäili, voisiko koiralla on kipuja. Samana yönä Vainu sai epilepsiakohtauksen ja jouduimme tekemään raskaan päätöksen päästää koira autuaammille juoksumaille.

Vaikka Vainun tarina sai surullisen päätöksen, kokemukset ammattiavun käyttämisessä koiraongelmissa (isoissa tai pienissä) olivat erittäin positiivisia. Ammattilainen näkee ja ymmärtää asioiden syyt ja seuraukset ja osaa neuvoa kuinka ongelmia kannattaa lähestyä. Itsellä onkin nyt uuden koiranpentuni kanssa varsin matala kynnys pyytää apua ja neuvoa mieltä askarruttavissa asioissa ennen kuin niistä edes ehtii tulla ongelmia. Olemmekin jo harjoitelleet Emmin opastuksella rentoa suhtautumista ihmisiin ja erilaisiin tilanteisiin ja näin pyrkineet lisäämään pennun rohkeutta. Koiran kanssa elämisen kuuluu olla mukavaa ja stressitöntä, joten rohkaisenkin kysymään neuvoa ammattilaiselta, jos tuntuu että arki koiran kanssa ei suju niin hyvin kuin se voisi.

Kuvassa Hans ja Vainu vauhdikkaalla metsälenkillä.